Blogito, ergo sum

No niin. Alcinoe meni sitten vetämään tämän jutun ihan uusiin sfääreihin, joten tuli itsellekin äkillinen tarve repostella vähän tarkemmin näistä määränpäistä ja virstanpylväistä. Erityisesti innostusta herätti Alcinoen analyysi oman bloginsa merkityksestä, joten erityisesti olen pakotettu ottamaan kantaa tähän omaan bloggaamiseeni.

Ensimmäinen blogimerkintäni on elokuulta 2007, otsikolla kärsivät elokuvasankarit. Puoli vuotta aiemmin olin jäänyt sairaslomalle masennuksen vuoksi. Ryhdyin bloggaamaan oikeastaan osittain uteliaisuudesta, mutta blogilla oli myös selkeä tehtävä. Sen oli tarkoitus toimia päiväkirjamaisena välineenä ajatusten kasaamiselle, ja toisaalta myöskin jonkinlaisena ikkunana niille, joille halusin itseni näyttää, sillä tällaisista asioista puhuminen ei ole koskaan ollut vahvin puoleni. Erityisesti halusin peilailla ajatuksiani muiden ihmisten kanssa, rakentaakseni sitten tarkempaa kuvaa elämästä ja siitä millaista sen voisi olettaa olevan ja millaiselta tuntuvan. Jossain määrin tämä onnistuikin, mutta on oli yllättävän vaikeaa saada palautetta ja vastineita ajatuksilleen.

Siinä sivussa jonkinlainen ajatus luoda toisenlaisia näkökulmia, esittää jotakin valtavirrasta poikkeavaa, mihin viittaa myös yläpalkista löytyvä blogin kuvaus. Antaa jotakin ajattelemisen aihetta. En sitten tiedä paljonko on sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on mielekästä ajatella uudelleen sellaisia asioita, jotka aina ovat olleet itsestäänselviä, ja joiden ylösalaisin kääntäminen tuntuisi pelkästään saivartelulta.

Molempia tarkoituksia, kuten koko bloggaamista on ruokkinut ja ryydyttänyt masennus, tai sanotaanko - kriisi. Olen omalla kohdallani kiistattomasti havainnut, että kriisin syvetessä luovuus kasvaa eksponentiaalisesti, ja päinvastoin. Niinpä syvimmän kuopan jäätyä jossakin määrin taakse, on myös blogin merkitys jossakin määrin muuttunut.

Kuten Alcinoekin omassa kirjoituksessaan erittäin ansiokkaasti totesi:" tämä ensisijaisesti onkin vuorovaikutusta, eikä kasvottomaan virtuaaliavaruuteen mölisemistä". Blogimaailmasta tuli siis eräänlainen sosiaalinen verkosto. Paikka, jossa voi kohdata jonkun, kun jotakuta kaipasi.

Pitkällisen vastustelun jälkeen lätkäisin sitten itseni Facebookiin, joten osittain tuo sosiaalinen funktio on siirtynyt sinne. Toki on asioita, joita ei viitsi ihan kaikille Facebook- tyypin ihmisille huudella omalla nimellään, joten siinä kohtaa käy tämä blogi tarpeelliseksi. Toisaalta on myös blogini niin monen ihmisen tiedossa, että välttämättä ei enää tänne viitsi ihan kaikista synkimpiä asioitaan huudella. Osittain itseni, osittain muiden takia. Oikeastaan pitäisi varmaan perustaa kakkosblogi, jossa säilyttäisi täydellisen anonymiteetin.

Aattelin vaan jatkuu varmasti edelleenkin, enkä aio sille tehdä mitään sen tarkempaa toimituksellista linjavetoakaan. Kuitenkin voisi olla paikallaan miettiä, tarjoaako se todellakin ajattelemattomia ajatuksia (millä kylläkin on kaksoismerkitys) ja lisää ruutia (siis asioiden keksimistä, vaikka ne oikeasti onkin jo keksitty jossakin muualla), vai pitäisikö tuo kuvaus korvata uudella.