Yök! Tuo missien iskulause, kliseiden klisee, ota se motoksesi, jos et muuta keksi. Niin säälittävältä ja mielikuvituksettomalta kuin se tuntuukin, motto on muuttunut minulle todeksi. Olen valaistunut. Tartu hetkeen - elä tässä ja nyt.
Tästä oli puhetta DorianK:n blogissa kommenttiosastolla etenkin. Huomasin toistavani tätä samaa teemaa siellä ja täällä. Sain tartunnan tähän asenteeseen Zeniläisestä filosofiasta, nyt se muhii ja pulppuaa. Katsotaanpas nyt sitten tarkemmin. Miksi pitää elää tässä ja nyt?
Vastaus on oikeastaan yksinkertainen; missä muussakaan hetkessä sitä voisi elää? Saattaa kuulostaa saivartelulta, mutta elämä on aina tässä ja nyt. Elämä ei ole eilen, eikä se ole huomenna. Eilinen meni jo, eikä huomisesta ole mitään takeita.
Minulla on toki historiani, jonka näen kun katson taakseni. Sieltä saattaa löytyä paljon vastauksia, ja ainakin runsaasti muistoja. Voin katsoa eiliseen ja yrittää oppia siitä, mutta en enää halua juuttua sinne. Menneisyys ei muutu, eikä tule takaisin. Eiliseen uppoaminen ainoastaan estää käyttämästä tämän päivän hyödyllisesti.
Tulevaisuuteen suuntautuminen toimii suunnilleen samalla mekanismilla. Kaikki minkä aion tehdä "myöhemmin" tai "sitten kun", uhkaa jäädä tekemättä. Jos vain odotan, että joskus tulevaisuudessa tapahtuisi ihme, voittaisin lotossa ja kaikki muuttuisi, olen vaarassa jättää koko elämäni elämättä.
Tässä ja nyt eläminen saattaa kuulostaa pinnalliselta ja vastuuttomalta tavalta elää, mutta oikeastaan näillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Vastuunhan voi kantaa tässä ja nyt, sen voi tehdä ensi viikolla, tai voi toivoa tehneensä sen jo vuosia sitten.
Maailma vannoo suunnitelmallisuuden ja tavoitteellisuuden nimeen. Rajansa kuitenkin kaikella. On ihan rakentavaa asettaa jonkinlaisia tavoitteita, mutta en halua tehdä niistä itselleni liian yksityiskohtaisia, enkä noudattaa niitä orjallisesti. En enää aio olla yhden asian mies, joka kulkee kuin juna kohti oletettua määränpäätä.
Tahdon kulkea teitäni ja polkujani katsoen tarkkaan, mitä ne eteeni heittävät, ja tarttua sitten siihen, mikä tuntuu arvokkaalta tai kiinnostavalta. Jos kulkisin kuin juna, en ikinä näkisi kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita elämä päivittäin eteen heittää. Tuijottaisin vain tulevaan ja pitäisin kaikkia muita mahdollisuuksia vain esteinä tai hidasteina. Jos juna sattuisikin suistumaan raiteiltaan olisin jumissa. Polkuja sen sijaan löytyy rajattomasti uusia.
Mitä haluan nähdä, kun katson kymmenen vuoden kuluttua taakseni? Olenko odottanut tulevaa kaikki ne päivät, vai kenties takertunut niihin samoihin menneisiin vuosiin? Haluanko katua sitä, etten silloin ryhtynyt, kun oli tilaisuus?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Amen. En voi muuta oikein todeta, kuin että olen kanssa aivan samaa mieltä. :)
No kiva! Harmi kuitenkin, ettei nyt saatu oikein keskustelua tästä... Jos minä vaikka sitten muuttaisin mieltäni? =)
Minä luin tämän vasta nyt, enkä varmaan oikein tuohon osaa mitään lisätä. Komppaan nyt kuitenkin sen verran, että se hetkessä eläminen ei tosiaan ole välttämättä mitään hedonismia (ainakaan itsekästä ja pinnallista); voi hetkessäkin ottaa huomioon muut, ja niin varmaan tekeekin, jos siihen yleensäkään on taipumusta.
Aika selvältähän tuo vaikuttaa näin luettuna ja kovasti voin tässä päätäni nyökytellä, mutta käytännössä tuon ajattelutavan toteuttaminen taitaa tuottaa jatkuvasti ongelmia. Vaikka päätöksen tehdessään sen tekee tietysti aina nykyhetkessä, kovin usein antaa menneiden kokemusten tai tulevaisuudensuunnitelmien vaikuttaa siihen (liikaa).
Olet oikeassa DorianK. Ei se hetkessä eläminen varmaan oli mikään ON-OFF -juttu, joka aina automaattisesti toimisi, kun kerran niin päättää. Kyllä tässä hommassa taitaa olla omia aikojaan muuttuva portaaton säätö.
Ongelmia tuntuu minulle eniten tuottavan se, että yrittää olla jotenkin täydellinen, eikä hyväksy itseään vajavaiseksi ihmiseksi, ja elämäänsä vajavaiseksi, mutta juuri sellaisenaan hyväksi, mikä kuitenkin on totuus (ainakin minulle).
Pitkästä aikaa päädyin katsomaan missä mielesi nykyään seikkailee. Oli enemmän kuin mukavaa huomata, että hetken läsnäolo (tai pikemmin sen huomaamisen opettelu)tuntuu keventäneen (tässä hetkessä)sinunkin oloasi.
Onko tuo Tummalle toverille sinun tekstiäsi? Kai tiedostat itsekin kuinka pitkän matkan olet kulkenut sinä aikana kun tekstiä on tänne syntynyt? Joskus tekee hyvää katsoa taaksekin päin.
anne-mari, tummalle toverille on minun tekstiäni. Se on kirjoitettu jo aika kauan sitten, muistaakseni lähes vuosi takaperin. Voisikin olla ihan hyvä katsahtaa vähän taaksepäin, vaikka tiedänkin edistyneeni hyvin.
Kiva, että kävit, ja jätit merkin itsestäsi.
Syy miksi kysyin onko teksti sinun, johtuu siitä, että halusin tietää ketä kiittää. Ihmisellä on tapana välillä kadottaa johtoajatus, unohtaa hetkellisesti "mitä oli tekemässä", ns. kadota itseltään. Sitten jostain pulpahtaa esiin ajatus, joka taas palauttaa perspektiivin. Muistuttaa mistä on kyse. Niitä osaa arvostaa ja ne tunnistaa aina kun ne tulevat vastaan.
Joten kiitos.
Ole hyvä. Siksi tuon itsellenikin laitoin tuohon näkösälle, että muistaisin paremmin.
Lähetä kommentti