Ajattelematonta ajattelua. Sitä me eilen pohdimme. Miten ihmiseen rakentuu totuuksia ja sääntöjä, joita hän tottuu pitämään oikeina, ja unohtaa kyseenalaistaa ne. Totuudet, kuten "minä olen huono ihminen". "Toiset pitävät minua epäonnistuneena." "Muut näkevät minussa todennäköisimmin jotakin moitittavaa." "Moitteet ovat vaarallisia, jos minua moititaan edes kerran, olen totaalisen epäonnistunut ihmisenä."
Miten ihminen voi kantaa sisällään näin järjettömiä totuuksia? Eikö ole tilastollinen mahdottomuus, ettei jokainen joskus onnistuisi ainakin jossain aivan loistavasti?
Miten voi tietää, mitä toiset itsestä ajattelevat? Anteeksi pehtoori Pikkarainen, minua kovasti kiinnostaisi tietää, mitä te minusta ajattelette. Mutta sanooko se silloin jotakin, mitä olettaa minun haluavan kuulla? Niin, sitä minä en kai saa koskaan tietää. Voin siis vapaasti päättää, mitä haluan uskoa.
Koen sosiaaliset tilanteet vieraiden seurassa usein vastenmielisinä. Ne herättävät joskus jopa lievää paniikkia. En tiedä mitä sanoa, mitä tehdä. Suustani ei tule sanoja. Haluan olla näkymätön, jottei kukaan huomaisi miten huonosti olen pukeutunut, miten sivistymätön ja epäonnistunut olen. Haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti pois.
Puolituttujen kanssa on lähes yhtä ahdistavaa. En muista heidän nimiään, mitä he elämässään tekevät. Enkä kehtaa kysyä, koska hävettää. En myöskään jaksa kertoa itsestäni, kuulumisistani tai työstäni. Olen aina vihannut työstäni kertomista.
En muista ihmisten nimiä, työ- tai opiskelupaikkoja, ylipäänsä mitään. Se hävettää minua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Aina voi kysyä... Eräs tyttö/nainen tervehti minua usein junassa, kun olin menossa terapiaan (nyt ei olla nähty aikoihin, onneksi). En millään saanut päähäni kuka hän on, kunnes kerran kysyin, kun en jaksanut kuunnella hänen selityksiään tajuamtta, mistä tunnemme.
Noh, selvisi että olemme peruskoulututtuja. Minä en muista niiltä ajoilta juuri mitään, koska olin niin huonossa kunnossa. Joka kerta hän jaksoi ihmetellä, mihin menen niin "hienona" ja samaan aikaan hän tuntui häpeävän itseään (tai sitten minulle vain tuli sellainen tunne) ja valitteli että hänellä on tärkeä kokous heti aamusta ja hän on nukkunut huonosti ja plaaplaa. Tietenkään en kertonut, mihin menen.
Ehkä pitäisi vain sivuuttaa ajatus siitä, mitä muut ajattelevat. Helppo sanoa, tiedän. Harvemmin he kuitenkaan tietävät - tai edes arvaisivat - totuutta.
Ja rehellisesti voin sanoa, että hän näytti enemmän "hourulanhoidokilta" kuin minä.
Missähän mahdat piileksiä...? Toivottavasti asiat on ok.
Anteeksi piileskely. Se tarkoittaa lähinnä, että asiat on paremmin, kun ei tarvitse koko ajan olla niistä vuodattamassa. Jaksaa tehdä enemmän oikeita asioita, ja jää vähemmän aikaa roikkua blogistanissa.
Kiitos kuitenkin kommentista ja huolenpidosta.
Taas kirjoitit aivan kuin omia ajatuksiani.
Olet sinä vaan ihme mies. Tsemppiä!
Mac Gyver onkin ikuinen suosikkini. Niin neuvokas, oikeudenmukainen, ja rauhanomainen. Hyvä mies. Älkääkä nyt vaan kukaan rikkoko tätä illuusiota. ;)
Jep, meissä tuntuu olevan jotain samaa Brim, vaikka paljon erilaistakin. Kun kirjoittaa sinulle, tuntuu melkein kuin puhuisi itselleen.
Lähetä kommentti