Mielialani ovat keskimäärin merkittävästi parempia, kuin pari vuotta takaperin. Masennuksen jäätyä taka-alalle olen kuitenkin samalla kadottanut yhteyden itseeni ja luovuuteeni. Toinenkin asia oli paremmin noihin aikoihin; silloin vaikeina päivinä uskoi, että kun tarpeeksi yrittää, niin joskus tulee se aika, jolloin kaikki on paremmin. Enää sellaista odotusta ei synny, kaikki kortit on ikään kuin jo katsottu, terapiat käyty ja lääkkeet syöty, eikä pelastut elämältä -korttia löytynyt. Toivottomuutta on pajon - hyvin paljon harvemmin, mutta se on toisaalta syvempää.Olen luisunut masennuksen aikaisesta kaiken aikaa kaikkea analysoivasta elämänasenteesta lähelle alati välinpitämätöntä.Ihan sama mitä tapahtuu, ei kosketa minua. Katson tiukasti varpaisiini, enkä välitä ympäristöstä.
Toki ajoittain rimpuilen edelleen eksyneenä maailman melskeeseen, tietämättä missä olen ja minne menossa. Kartta hukassa, kompassi holtittomasti pyörien, tai vaihtoehtoisesti paikoilleen juuttuneena.
Töissä sentään yritän liikaa. Innostuneena alan nostaa itseäni tuttuun tapaan ylöspäin. Kuitenkin tiukan paikan tullen haluan olla jonkun selän takana, joten voisinko nyt kuitenkin malttaa olla vaan hiljaa rivissä?
3 kommenttia:
Elä piiloudu riviin :) Sinulla on varmasti niin paljon persoonallista ja kaunista annettava..,mutta milläs löytäisit tavan palaa vähän tasaisemmalla liekillä, ettet riko itseäsi ja pala ennen aikojasi loppuun ...
Kuulostaa tutulta. Mutta tarvitseeko koko ajan mennä lujaa ja vauhdilla?
Olet tehnyt ison työn ja selvittänyt suuren urakan terapian ja paranemisen myötä. Ehkä on ihan hyvä vaan hetki ja jonkin aikaa vaan olla. Katsella ja kuulostella, antaa itselleen aikaa palautua juuri selvitystä ja ohitetusta ja samalla valmistautua tulevaan.
Kyllä elämä sulle metkuja vielä keksii ;) Hyvä, että työstä saat innostusta, siitä se lähtee. Parempi on aloitella hypetystä yhden asian saralla, saattaa käydä nimittäin äkkiä niin, että löydät itsesi samasta oravanpyörästä kuin mistä olet juuri päässyt pois.
Varovasti, armeliaasti ja itsestäsi huolehtien astu eteenpäin. Sieltä selän takaakin esille. Ei kukaan ole täydellinen eikä oppiminen ja kasvaminen ikinä lakkaa. Haasteet vaan muuttuvat siinä missä ihminenkin.
Itselleni on ollut iso oppi löytää armeliaisuutta omaa toimintaani ja ajatteluani kohtaan. Omasta masennuksesta, erityisesti siitä pahasta ja vakavasta ajasta, on jo tovi, mutta silti koen kausia, jolloin olen masentunut. Ne tulkoon ja menköön ohitse, pääasia että menevät.
Kärsivällisyyttä siis! Olet jo pelastunut kertaalleen :)
Millan, onhan minulla varmasti annettavaa, mutta voisihan sitä antaa sieltä rivistäkin. Sieltä voi antaa silloin kun siltä tuntuu. Edestä on annettava kaiken aikaa, eikä sekään aina riitä. Siihen en enää halua.
Poplar, ehkä se on näin. Malttaa vaan olla rauhassa ja latailla akkuja. Eipä ainakaan asiasta stressaaminen varmasti mitään auta.
Kiitokset molemmille kommenteistanne! =)
Lähetä kommentti