Syön rautaa ja paskannan kettinkiä

Luulin osaavani töissä olla vaan ja tehdä sen minkä täytyy. Luulin jopa nauttivani siitä. Paskat osaan. Oikeasti tykkään tehdä kovalla sykkeellä. Haluan tehdä asiat loppuun, viis siitä onko kello just sen verran, että olisi seitsemän tuntia ja kolkytminsaa täynnä. Toisaalta kyllä se on hieno pointti siinä, että jos haluis, niin sais lyödä ne hanskat kuitenkin tiskiin ja lähtee meneen. Ärsyttää vaan, että täytyy hirveellä paniikilla yrittää ehtiä ajoissa töistä. Ressihän siitä tulee...

Olen hiukka yrittänyt miettiä, mitä syön. Se on oikeastaan aika mielenkiintoista. En aio tulla hysteeriseksi, vaikka tykkäänkin hifistellä asioilla. Laskeskelen kaloreita, proteiinin ja hiilareiden määriä, ja semmosta. Ensimmäinen tavoite oli 86 kiloa, ja se alkaa olla saavutettu näillä näppäimillä. Joulun jälkeen on siis lähtenyt kohta 7 kiloa. Kasailin tuonne puuhasivuilleni vähän juttua aiheesta, ja jatkan sitä taas joskus, kun tulee sopiva inspiraatio.

Ihminen on toiselle ihmiselle ihminen

Tänä sunnuntaina ajattelin heittää tällaisen tuplan.

Ei ole Niilo enää niin nuori, mutta kivastihan tuo vielä vetää. Mie näin puuvillaa ja mie näin mustaa, ja kuulin mie myös härkäruoskan napsaavan.


Löysin myös tällaisen U2:n version, jonka voi tsiigailla tästä.

Ja mitäs ne etelänmiehet siihen sitten että... Elä sie tuu tänne meille sanomaan.

Ei itsekurilla, vaan tiedolla

Kuvan lähde: Wikimedia Commons

Vaikka olenkin viime aikoina melko tyhjäpäinen ollut, niin en aivan ilman projektia sentään. Olen koittanut vähän saattaa tuota energiankulutus-energiansaanti yhtälöä vähän paremmalle mallille. Suurinta osaa on kyllä näytellyt herkkuvähäisyys ja kuntosali, mutta muutenkin olen yrittänyt perehtyä, mitä mistäkin saa.

Kohtuullisen mukavaksi apuvälineeksi löysin tällaisen portaalin, josta saa arvion energiankulutuksesta (liikunnat mukaan huomioiden), sekä karkeaa osviittaa energian saannista, ja ravinnon laadusta. Suosittelen ihan mielenkiinnosta mulkaisemaan, ja vaikka testaamaan viikon ajan, jos yhtään asia kiinnostaa.

Eeen mä jaksa lähteä...

Se on totta. Minusta ei enää ole työntämään kokonaista jäätelöpalloa suuhuni. En jaksa nähdä vaivaa ryhtyä ylipäänsä mihinkään. Epämääräisesti muistan vielä aikaa, jolloin innostuin ihmisistä, ja olin aina valmis kaikkeen, etenkin kaikkeen järjettömään ja kummalliseen. Näyttää siltä, että innostuminen ja kiinnostuminen on poissa. Järjetön on poissa.

Sairaasti kaipaan sua

Mielialani ovat keskimäärin merkittävästi parempia, kuin pari vuotta takaperin. Masennuksen jäätyä taka-alalle olen kuitenkin samalla kadottanut yhteyden itseeni ja luovuuteeni. Toinenkin asia oli paremmin noihin aikoihin; silloin vaikeina päivinä uskoi, että kun tarpeeksi yrittää, niin joskus tulee se aika, jolloin kaikki on paremmin. Enää sellaista odotusta ei synny, kaikki kortit on ikään kuin jo katsottu, terapiat käyty ja lääkkeet syöty, eikä pelastut elämältä -korttia löytynyt. Toivottomuutta on pajon - hyvin paljon harvemmin, mutta se on toisaalta syvempää.

Olen luisunut masennuksen aikaisesta kaiken aikaa kaikkea analysoivasta elämänasenteesta lähelle alati välinpitämätöntä.Ihan sama mitä tapahtuu, ei kosketa minua. Katson tiukasti varpaisiini, enkä välitä ympäristöstä.

Toki ajoittain rimpuilen edelleen eksyneenä maailman melskeeseen, tietämättä missä olen ja minne menossa. Kartta hukassa, kompassi holtittomasti pyörien, tai vaihtoehtoisesti paikoilleen juuttuneena.

Töissä sentään yritän liikaa. Innostuneena alan nostaa itseäni tuttuun tapaan ylöspäin. Kuitenkin tiukan paikan tullen haluan olla jonkun selän takana, joten voisinko nyt kuitenkin malttaa olla vaan hiljaa rivissä?

Sunday classics - Saara

Hienoja biisejä näytti olevan monella. Minulla oli nuorena melko poikkeuksellinen musiikkimaku, koska kasvoin lapsuuteni isän levyhyllyn tahdissa. Jatkoin samaa rataa, mutta lisäsin sentään nuoruuden aikoina joukkoon hieman katu-uskottavampaa materiaalia.

Bob Dylan on ehdottomasti isän levyhyllystä ja herralla onkin sitten niin paljon klassikoita, että niiden esittelemistä varten voisi perustaa ihan oman blogin. Päivän valinta juontaa juurensa erääseen kirjaan, jota joskus nuorena luin. Kirjan nimeä tai sisältöä en muuten enää muista, mutta mieleen on jäänyt lause, jossa päähenkilö kertoi, ettei tuon jälkeen enää pystynyt kuuntelemaan mitään muuta rakkauslaulua, kuin Dylanin Saraa.

Sarahan oli Bobin vaimo, ja rakkauslauluna tämä olisi paremmin sopinut tuonne kyseiselle teemasunnuntaille, mutta menköön nyt tähän.