Elämänkoulun pitkä oppimäärä, osa yksi: itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Se on ollut viimeisimmän vuosikurssini teema, jonka sisäistäminen on ollut vaikeaa, mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa.
Jos minä itse annan itselleni luvan olla juuri tällainen, ei muiden ajatuksilla ole niin suurta merkitystä. Tämän ajatuksen sisäistäminen tuo elämään vapautta. Toisten odotusten kahleet avautuvat ja putoavat raskaasti kolisten maahan. Olen vapaa tekemään mitä haluan, mutta otan kuitenkin vasta ensimmäisiä haparoivia askeleitani. Maailma avautuu edessäni horisonttiin asti ja tiedän sen jatkuvan siitäkin eteenpäin.
Olin eilen siskon ja yhden vähemmän tutun työkaverin kanssa erään juhlan jatkoilla mukavassa kapakassa. Toisen ihmisen kohtaaminen ilman kahleita on kovin erilaista, kuin ruosteinen ketju nilkkaan sidottuna. Ilman kahletta voi olla tasaveroinen, ei kenenkään armoilla. Keskustelukumppanin peloton maailmanvalloituselämäntapa loi uskoa minuunkin. Uskoa siitä, että minulle on tässä maailmassa paikka. Vieläpä juuri sellainen, minkä päätän itselleni ottaa. Kaikki mitä tarvitaan, on hiukan rohkeutta, pikkuisen vaivannäköä ja aimo annos elämän kohinaa.
P.S. Jos joku tietää, miten sivupalkkissa olevasta kuvasta saa tehtyä linkin, niin olisin kiitollinen neuvoista...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Minä olen reputtanut tuon itsensä hyväksymisen kurssin jo lukemattomat kerrat. Välillä luulin jo pääseväni läpi siitä, mutta ei.. Terapeutti löytää aina jonkun puutteen. Ja taas opetellaan.. t.Tirsu
Ilkeä terapeutti kun huomauttelee toisten puutteista... ;) Kaipa tuo ihan normaalistikin vaihtelee tuo tyytyväisyys itseensä. Joskus on enempi, ja joskus vähempi.
Pitää vaan olla tyytyväinen itseensä sellaisenaan, itseensä tyytymättömänä. =D
Lähetä kommentti