keskiviikko 31. lokakuuta 2007
Aivan helvetisti valoa!
Olen luullut, että näkemäni harmaa on ollut kirkasta. Mutta ei se ollutkaan. Luulin, että musta on normaalia. Mutta ei se ollutkaan. Luulin, että ahdistus on oletusarvo, mutta ei se ollutkaan. Edessäpäin näkyy valoa. Ihan helvetisti kirkasta valoa.
Avuton raivo
Terpalla taas. Löysimme lain, joka näytti kuuluvan seuraavasti:
Ei tarvinnut kauankaan kaivella, että löytyi negatiivinen huomio, kritiikki. "No miltä se sitten tuntuu? Se tuntuu totaalisen murskaavalta. Sitä litistyy maahan toisen syyttävän sormen alla. Ja se tekee kertakaikkisen hirvittävän kipeää. Kauhea tilanne, jota pitää välttää keinolla millä hyvänsä. Siksi virheitä pitää välttää.
Murskautuminen ja lyttääminen on peräisin kotoa, lapsuudesta, kun mikään ei ole oikein. Se herättää Avutonta Raivoa. Pyrkimyksen taistella, kapinoida ja hyökätä vastaan. Mutta niin ei voi tehdä, koska murskaantuisi vain pahemmin. Avuton Raivo. Minä muistan sen useimmista keskusteluistani isän kanssa. Miten olen pakahtua sisällä kiehuvaan raivoon, jolle ei ole tietä ulos. Siihen avuttomuuteen, kun ei voi muuta kuin niellä ulos pyrkivää raivoa takaisin, vaikka on tukehtumaisillaan siihen. Miten se on ryöpsähtämässä esiin, ja sitä on pakko pidätellä sisällään kävelemällä huoneessaan edestakaisin, kuin häkkiin laitettu leijona. Kuin lapsi jolla on pissahätä, muttei paikkaa minne pissata. Sitä on avuton raivo.
Ei voi taistella, eikä voi jäädä siihenkään, lytättäväksi. Ei voi myöskään paeta, sillä mihin lapsi kotoaan pakenisi. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ahdistua. Ja tätä ahdistusta minä olen kantanut mukanani aina, tähän päivään saakka.
Terapeutti vertasi tilannetta poterosyndroomaan. Eturintamalla poterossa kranaattikeskityksen aikana. Vihollinen pommittaa asemia niin, että poteroon jääminen tarkoittaa todennäköistä osumaa kranaatista. Ei voi jäädä paikoilleen odottamaan, koska se tarkoittaa tuhoa. Ei voi myöskään hyökätä kohti vihollista, koska ne ampuvat, ja taas kuolee. Paetakaan ei voi koska silloin omat ampuvat karkurina. Mitä siis tehdä? Tämä on minun rintamani, minun umpikujani ja minun traumani.
Ja minä olen luullut sen johtuvan minusta. En ole tiennyt kaikesta siitä kivusta, joka jokaisella istunnolla kaivautuu esiin jostain pimeistä nurkista. Mutta minä en pelkää sitä kipua. Se ei voi tehdä minulle mitään. Kun minä näen sen, ymmärrän itseäni paremmin. Tule siis kipu leikkimään minun kanssani, minä tarvitsen sinua tullakseni vahvaksi.
Minulla on pirun hyvä terapeutti. Voisinpa jakaa hänet kaikkien kanssa.
(yritin etsiä tähän clip art kuvan, jossa iso peukalo liiskaa miehen. Se olisi ollut täydellinen. En vain löytänyt.)
Kun teen virheen, minut hylätään.Totesin, ettei se tosiasiassa taida pitää paikkaansa. Pitäisi olla melko iso virhe, että ne joilla jotain merkitystä yleensä on, minut hylkäisivät. Mietittiin sitten, että miltä se tuntuisi, jos minut hylättäisiin. Yritin miettiä, mutten keksinyt. Miltä se tuntuisi? Ei miltään? Eikö minusta tuntuisi miltään, jos minut hylättäisiin? Enkö kiinny ihmisiin niin paljoa, että antaisin heille tilaisuuden hylätä minut? Mikä häkellyttävä havainto, mutta toisaalta se selittäisi paljon. No, se oli nyt sivuseikka. Joka tapauksessa johtopäätös oli, että jos hylkääminen ei kerran pelota, niin mikä virheiden tekemisessä sitten pelottaa?
Ei tarvinnut kauankaan kaivella, että löytyi negatiivinen huomio, kritiikki. "No miltä se sitten tuntuu? Se tuntuu totaalisen murskaavalta. Sitä litistyy maahan toisen syyttävän sormen alla. Ja se tekee kertakaikkisen hirvittävän kipeää. Kauhea tilanne, jota pitää välttää keinolla millä hyvänsä. Siksi virheitä pitää välttää.
Murskautuminen ja lyttääminen on peräisin kotoa, lapsuudesta, kun mikään ei ole oikein. Se herättää Avutonta Raivoa. Pyrkimyksen taistella, kapinoida ja hyökätä vastaan. Mutta niin ei voi tehdä, koska murskaantuisi vain pahemmin. Avuton Raivo. Minä muistan sen useimmista keskusteluistani isän kanssa. Miten olen pakahtua sisällä kiehuvaan raivoon, jolle ei ole tietä ulos. Siihen avuttomuuteen, kun ei voi muuta kuin niellä ulos pyrkivää raivoa takaisin, vaikka on tukehtumaisillaan siihen. Miten se on ryöpsähtämässä esiin, ja sitä on pakko pidätellä sisällään kävelemällä huoneessaan edestakaisin, kuin häkkiin laitettu leijona. Kuin lapsi jolla on pissahätä, muttei paikkaa minne pissata. Sitä on avuton raivo.
Ei voi taistella, eikä voi jäädä siihenkään, lytättäväksi. Ei voi myöskään paeta, sillä mihin lapsi kotoaan pakenisi. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ahdistua. Ja tätä ahdistusta minä olen kantanut mukanani aina, tähän päivään saakka.
Terapeutti vertasi tilannetta poterosyndroomaan. Eturintamalla poterossa kranaattikeskityksen aikana. Vihollinen pommittaa asemia niin, että poteroon jääminen tarkoittaa todennäköistä osumaa kranaatista. Ei voi jäädä paikoilleen odottamaan, koska se tarkoittaa tuhoa. Ei voi myöskään hyökätä kohti vihollista, koska ne ampuvat, ja taas kuolee. Paetakaan ei voi koska silloin omat ampuvat karkurina. Mitä siis tehdä? Tämä on minun rintamani, minun umpikujani ja minun traumani.
"Meidän on siis selvitettävä, mikä saa sinut uskomaan, että sinut voi sillä tavoin lytätä. Ei hätää, meillä on vuosi aikaa."Niin. Mikä minut saa uskomaan, että minut voi sillä tavalla lytätä? Voiko minut? Senkö takia minä koen jääväni tappiolle jopa lasten uhmaa vastaan? Siksikö minä pirstoudun esiteini-ikäisen nuoren uhmakkaasta katseesta? Koska minulle on opetettu, että uhma on pahasta? Koska se osuu johonkin, mikä on aivan liian kipeää?
Ja minä olen luullut sen johtuvan minusta. En ole tiennyt kaikesta siitä kivusta, joka jokaisella istunnolla kaivautuu esiin jostain pimeistä nurkista. Mutta minä en pelkää sitä kipua. Se ei voi tehdä minulle mitään. Kun minä näen sen, ymmärrän itseäni paremmin. Tule siis kipu leikkimään minun kanssani, minä tarvitsen sinua tullakseni vahvaksi.
Minulla on pirun hyvä terapeutti. Voisinpa jakaa hänet kaikkien kanssa.
(yritin etsiä tähän clip art kuvan, jossa iso peukalo liiskaa miehen. Se olisi ollut täydellinen. En vain löytänyt.)
keskiviikko 24. lokakuuta 2007
Ajattelemattomuuttani
Ajattelematonta ajattelua. Sitä me eilen pohdimme. Miten ihmiseen rakentuu totuuksia ja sääntöjä, joita hän tottuu pitämään oikeina, ja unohtaa kyseenalaistaa ne. Totuudet, kuten "minä olen huono ihminen". "Toiset pitävät minua epäonnistuneena." "Muut näkevät minussa todennäköisimmin jotakin moitittavaa." "Moitteet ovat vaarallisia, jos minua moititaan edes kerran, olen totaalisen epäonnistunut ihmisenä."
Miten ihminen voi kantaa sisällään näin järjettömiä totuuksia? Eikö ole tilastollinen mahdottomuus, ettei jokainen joskus onnistuisi ainakin jossain aivan loistavasti?
Miten voi tietää, mitä toiset itsestä ajattelevat? Anteeksi pehtoori Pikkarainen, minua kovasti kiinnostaisi tietää, mitä te minusta ajattelette. Mutta sanooko se silloin jotakin, mitä olettaa minun haluavan kuulla? Niin, sitä minä en kai saa koskaan tietää. Voin siis vapaasti päättää, mitä haluan uskoa.
Koen sosiaaliset tilanteet vieraiden seurassa usein vastenmielisinä. Ne herättävät joskus jopa lievää paniikkia. En tiedä mitä sanoa, mitä tehdä. Suustani ei tule sanoja. Haluan olla näkymätön, jottei kukaan huomaisi miten huonosti olen pukeutunut, miten sivistymätön ja epäonnistunut olen. Haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti pois.
Puolituttujen kanssa on lähes yhtä ahdistavaa. En muista heidän nimiään, mitä he elämässään tekevät. Enkä kehtaa kysyä, koska hävettää. En myöskään jaksa kertoa itsestäni, kuulumisistani tai työstäni. Olen aina vihannut työstäni kertomista.
En muista ihmisten nimiä, työ- tai opiskelupaikkoja, ylipäänsä mitään. Se hävettää minua.
Miten ihminen voi kantaa sisällään näin järjettömiä totuuksia? Eikö ole tilastollinen mahdottomuus, ettei jokainen joskus onnistuisi ainakin jossain aivan loistavasti?
Miten voi tietää, mitä toiset itsestä ajattelevat? Anteeksi pehtoori Pikkarainen, minua kovasti kiinnostaisi tietää, mitä te minusta ajattelette. Mutta sanooko se silloin jotakin, mitä olettaa minun haluavan kuulla? Niin, sitä minä en kai saa koskaan tietää. Voin siis vapaasti päättää, mitä haluan uskoa.
Koen sosiaaliset tilanteet vieraiden seurassa usein vastenmielisinä. Ne herättävät joskus jopa lievää paniikkia. En tiedä mitä sanoa, mitä tehdä. Suustani ei tule sanoja. Haluan olla näkymätön, jottei kukaan huomaisi miten huonosti olen pukeutunut, miten sivistymätön ja epäonnistunut olen. Haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti pois.
Puolituttujen kanssa on lähes yhtä ahdistavaa. En muista heidän nimiään, mitä he elämässään tekevät. Enkä kehtaa kysyä, koska hävettää. En myöskään jaksa kertoa itsestäni, kuulumisistani tai työstäni. Olen aina vihannut työstäni kertomista.
En muista ihmisten nimiä, työ- tai opiskelupaikkoja, ylipäänsä mitään. Se hävettää minua.
maanantai 22. lokakuuta 2007
ylös ja alas ja ympäri hei
Palvelukseen etsitään suhteellisuudentajuista jarrumiestä elämän vuoristoradalle.
Jos kykenet hahmottamaan miten ylös kannattaa kivuta, jottei lasku olisi liian kova. Jos pystyt ajamaan junaa niin, että välillä ottaa vatsanpohjasta, mutta sisuskalut eivät mene solmuun. Jos kykenet näkemään realismin ja välttymään liioittelemasta. Jos sinussa on ammattimiestä painamaan jarrua silloin, kun amatöörit vielä huutavat lisää. Ota yhteyttä.
Tarjoamme sinulle haasteellisen työn ja hyvät etenemismahdollisuudet, sekä joustavat työajat. Vakioasemoidut työhakemukset mielentilatodistuksineen voi jättää huvipuiston palautelaatikkoon. Kuoreen tunnus "RollerCoaster".
Jos kykenet hahmottamaan miten ylös kannattaa kivuta, jottei lasku olisi liian kova. Jos pystyt ajamaan junaa niin, että välillä ottaa vatsanpohjasta, mutta sisuskalut eivät mene solmuun. Jos kykenet näkemään realismin ja välttymään liioittelemasta. Jos sinussa on ammattimiestä painamaan jarrua silloin, kun amatöörit vielä huutavat lisää. Ota yhteyttä.
Tarjoamme sinulle haasteellisen työn ja hyvät etenemismahdollisuudet, sekä joustavat työajat. Vakioasemoidut työhakemukset mielentilatodistuksineen voi jättää huvipuiston palautelaatikkoon. Kuoreen tunnus "RollerCoaster".
lauantai 20. lokakuuta 2007
Täydellinen painajainen
Minun ristini on pyrkiä täydellisyyteen, ja se synnyttää minussa ahdistusta.
Olen oppinut, ettei mikään muu kuin täydellinen ole riittävää. Olen oppinut sen ensisijaisesti isältäni. Terapeuttini kysyi, mitä isä sanoi, kun toi kokeesta 9½. "Niinpä", sanoin minä. "Mutta se oli 10-". Isä kysyi mitä se miinus siellä perässä tekee.
Siis vaikka oli piirun verran vaille täydellinen, se ei vieläkään ollut tarpeeksi. Tämä nyt oli yksi esimerkki, mutta sitä oli minun elämäni. Olin riittämätön. Olen tästä isän kanssa jo puhunutkin, ja olen katkeruudestani päässyt yli. Olen nähnyt että hänen vahingollisen käyttäytymisensä takana oli omat ongelmansa.
Isällä oli tapana nähdä kaikki maailman epäkohdat, jotka ainakin hänen mielestään olivat kammottavia virheitä. Hän osoitti ne muille, ja antoi ymmärtää, että hän itse ymmärsi aina paremmin. Vasta nyt terapeutin osoitettua sen minulle oivalsin, että virheiden näkeminen ja osoittaminen, ja antaa ymmärtäminen, ei vielä ole mitään. Se ei ole oikea vastaus. Se on vain asenne, jolla suojataan omaa sisäistä heikkoutta.
Niinpä minä näihin päiviin saakka olen ponnistellut kohti täydellisyyttä, ollakseni varmasit virheetön yksilö. En ryhdy mihinkään, missä on virheen riski. Epäonnistumisen mahdollisuus. Tilaisuus osoittaa mitättömyytensä ja tuntea sen johdosta syvää riittämättömyyttä ja häpeää.
"Ja miten sinä siinä onnistut?", kysyi terapeutti. Sopertelin, että ei kai siinä oikein mitenkään voi onnistua. Hetken hiljaisuuden jälkeen totesi hän taas: " Se on aivan täydellisen mahdotonta kenellekään."
Niin. Koska on mahdotonta tehdä mitään täydellisesti ilman virheitä, oli jo pitkään koittanut välttää tekemästä tai sanomasta mitään. Sekään ei kuitenkaan ollut hyvä, koska häpeän omaa kykenemättömyyttäni. Häpeän virheiden tekemisen pelon pakenemistani. Ja siinä sitä ollaan.
Uhkatilanne = riittämättömyyden kokemus, joka uhkaa olemassaoloani
reaktio = Pako, pako tilanteista, joissa on (suuri) riski virheisiin.
Tulkinta = Häpeä, häpeä omaa raukkamaisuutta ja kyvyttömyyttä kohtaan
Ja tässä on ahdistukselleni oiva moottori.
Olen myös havainnut omineeni isäni käyttäytymismallin itselleni. Terapeuttini lohdutti, että minulla se on opittua, ei persoonassani. Toivotaan niin. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat tuon opitun ja vahingollisen käyttäytymismallini kynsiin joutuneet, erityisesti lapsiltani ja vaimoltani.
Sain läksyksi tehdä parhaani ollakseni keskinkertainen, sillä se riittää. Että yrittää parhaansa.
Olen oppinut, ettei mikään muu kuin täydellinen ole riittävää. Olen oppinut sen ensisijaisesti isältäni. Terapeuttini kysyi, mitä isä sanoi, kun toi kokeesta 9½. "Niinpä", sanoin minä. "Mutta se oli 10-". Isä kysyi mitä se miinus siellä perässä tekee.
Siis vaikka oli piirun verran vaille täydellinen, se ei vieläkään ollut tarpeeksi. Tämä nyt oli yksi esimerkki, mutta sitä oli minun elämäni. Olin riittämätön. Olen tästä isän kanssa jo puhunutkin, ja olen katkeruudestani päässyt yli. Olen nähnyt että hänen vahingollisen käyttäytymisensä takana oli omat ongelmansa.
Isällä oli tapana nähdä kaikki maailman epäkohdat, jotka ainakin hänen mielestään olivat kammottavia virheitä. Hän osoitti ne muille, ja antoi ymmärtää, että hän itse ymmärsi aina paremmin. Vasta nyt terapeutin osoitettua sen minulle oivalsin, että virheiden näkeminen ja osoittaminen, ja antaa ymmärtäminen, ei vielä ole mitään. Se ei ole oikea vastaus. Se on vain asenne, jolla suojataan omaa sisäistä heikkoutta.
Niinpä minä näihin päiviin saakka olen ponnistellut kohti täydellisyyttä, ollakseni varmasit virheetön yksilö. En ryhdy mihinkään, missä on virheen riski. Epäonnistumisen mahdollisuus. Tilaisuus osoittaa mitättömyytensä ja tuntea sen johdosta syvää riittämättömyyttä ja häpeää.
"Ja miten sinä siinä onnistut?", kysyi terapeutti. Sopertelin, että ei kai siinä oikein mitenkään voi onnistua. Hetken hiljaisuuden jälkeen totesi hän taas: " Se on aivan täydellisen mahdotonta kenellekään."
Niin. Koska on mahdotonta tehdä mitään täydellisesti ilman virheitä, oli jo pitkään koittanut välttää tekemästä tai sanomasta mitään. Sekään ei kuitenkaan ollut hyvä, koska häpeän omaa kykenemättömyyttäni. Häpeän virheiden tekemisen pelon pakenemistani. Ja siinä sitä ollaan.
Uhkatilanne = riittämättömyyden kokemus, joka uhkaa olemassaoloani
reaktio = Pako, pako tilanteista, joissa on (suuri) riski virheisiin.
Tulkinta = Häpeä, häpeä omaa raukkamaisuutta ja kyvyttömyyttä kohtaan
Ja tässä on ahdistukselleni oiva moottori.
Olen myös havainnut omineeni isäni käyttäytymismallin itselleni. Terapeuttini lohdutti, että minulla se on opittua, ei persoonassani. Toivotaan niin. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat tuon opitun ja vahingollisen käyttäytymismallini kynsiin joutuneet, erityisesti lapsiltani ja vaimoltani.
Sain läksyksi tehdä parhaani ollakseni keskinkertainen, sillä se riittää. Että yrittää parhaansa.
perjantai 19. lokakuuta 2007
Vihulainen Nro 1
Nyt se on sitten alkanut. Eilen oli ensimmäinen terapiaistunto. Jännitin etukäteen hieman millaiseksi terapeutti nyt lopulta osoittautuu. Mietin myös, että pääsinkö nyt terapiaan liian myöhään, kun olen jo melkein tasapainossa. Molemmat ennakkomietteet osoittautuivat tarpeettomiksi.
Terapeuttini vaikuttaa pätevältä ja mukavalta, ja ensimmäisen kerran perusteella terapia tulee etenemään hyvin. Kognitiivinen terapia etenee selkeästi analyyttista enemmän keskusteluna. Terapeutti kyseli, kuunteli, teki päätelmiä ja esitti tulkitsevia kysymyksiä. Miten pirussa joku voi päästä niin nopeasti perille toisen sielunelämästä. Monta osumaa naulan kantaan.
Kerroin odottavani, että terapiaprosessi sisältää tietyn määrän ahdistusta, ja olevani valmis siihen. Tähänpä terapeutti vastasikin, että ahdistus ei mitenkään kuulu siihen, ja siitä pyritään eroon mahdollisimman pian. Jo haastattelussa oli ollut puhetta siitä, miksi ihmiset masentuvat, ja nyt palasimme siihen.
Ahdistus on vihulainen numero yksi. Kun elimistö saa signaalin uhattuna olemisesta (vaikka jonkin kivuliaan tunteen vuoksi), se pyrkii tuottamaan joko taistelua (viha, raivo) pakenemista tai jähmettymistä. Jos sitten koemme nämä pyrkimykset jollakin tapaa kielteisiksi, esimerkiksi häpeämme tai koemme syyllisyyttä näistä luonnollisista reaktioistamme, koemme ne taas uhaksi itsellemme. Elimistö saa uuden signaalin uhattuna olemasta, ja tuottaa taas taistelua, pakoa tai jähmettymistä. Noidankehä on valmis.
Tästä seuraa ahdistusta ja pitkäaikainen ahdistus puolestaan laukaisee masennuksen. Jokainen normaali ihminen kuulemma pelkää ahdistusta kuollakseen, koska se on niin kivuliasta. Mutta entä jos lakkaisimme pelkäämästä sitä? Entä jos lakkaisimme kokemasta taistelu, pako tai jähmettymisreaktiomme uhkaaviksi? Veisimme voiman ahdistukseltamme.
En ole vielä ehtinyt mutustella asiaa, mutta hänen selittämänään se kuulosti loogiselta. Ja joka tapauksessa käynti helpotti merkittävästi oloani, ja paransi mielialaani, vaikka huomasinkin kantavani sisälläni edelleen enemmän kipuja, kuin olin kuvitellut.
Jäi hyvä maku, ja se kai oli tässä vaiheessa tärkeintä. Sen lisäksi päästiin oikeastaan käsiksi yhteen oleelliseen ahdistuksen lähteeseen, mutta siitä lisää myöhemmin.
Terapeuttini vaikuttaa pätevältä ja mukavalta, ja ensimmäisen kerran perusteella terapia tulee etenemään hyvin. Kognitiivinen terapia etenee selkeästi analyyttista enemmän keskusteluna. Terapeutti kyseli, kuunteli, teki päätelmiä ja esitti tulkitsevia kysymyksiä. Miten pirussa joku voi päästä niin nopeasti perille toisen sielunelämästä. Monta osumaa naulan kantaan.
Kerroin odottavani, että terapiaprosessi sisältää tietyn määrän ahdistusta, ja olevani valmis siihen. Tähänpä terapeutti vastasikin, että ahdistus ei mitenkään kuulu siihen, ja siitä pyritään eroon mahdollisimman pian. Jo haastattelussa oli ollut puhetta siitä, miksi ihmiset masentuvat, ja nyt palasimme siihen.
Ahdistus on vihulainen numero yksi. Kun elimistö saa signaalin uhattuna olemisesta (vaikka jonkin kivuliaan tunteen vuoksi), se pyrkii tuottamaan joko taistelua (viha, raivo) pakenemista tai jähmettymistä. Jos sitten koemme nämä pyrkimykset jollakin tapaa kielteisiksi, esimerkiksi häpeämme tai koemme syyllisyyttä näistä luonnollisista reaktioistamme, koemme ne taas uhaksi itsellemme. Elimistö saa uuden signaalin uhattuna olemasta, ja tuottaa taas taistelua, pakoa tai jähmettymistä. Noidankehä on valmis.
Tästä seuraa ahdistusta ja pitkäaikainen ahdistus puolestaan laukaisee masennuksen. Jokainen normaali ihminen kuulemma pelkää ahdistusta kuollakseen, koska se on niin kivuliasta. Mutta entä jos lakkaisimme pelkäämästä sitä? Entä jos lakkaisimme kokemasta taistelu, pako tai jähmettymisreaktiomme uhkaaviksi? Veisimme voiman ahdistukseltamme.
En ole vielä ehtinyt mutustella asiaa, mutta hänen selittämänään se kuulosti loogiselta. Ja joka tapauksessa käynti helpotti merkittävästi oloani, ja paransi mielialaani, vaikka huomasinkin kantavani sisälläni edelleen enemmän kipuja, kuin olin kuvitellut.
Jäi hyvä maku, ja se kai oli tässä vaiheessa tärkeintä. Sen lisäksi päästiin oikeastaan käsiksi yhteen oleelliseen ahdistuksen lähteeseen, mutta siitä lisää myöhemmin.
maanantai 15. lokakuuta 2007
Tekopyhä harmitusmeemi
Tämä löytyi viralliselta meemitoimittajaltani, Tiinalta. En pidä sanasta "vituttaa". Korvasin sen sanalla "harmittaa".
MIKÄ SINUA HARMITTAA
En tiedä. Kaikki?
TALVESSA
Lumen tilalla on loskapaskaa. Lumen sijaan sataa vettä. Valkoisten hankien sijaan on kuravelliä.
KEVÄÄSSÄ
Ei kai oikein mikään.
KESÄSSÄ
Että on kylmä ja sataa vettä. Tai niin läkähdyttävän kuuma, että hiki lentää sormenpään heilautuksestakin. Ja heinät sun muut siitepölyt.
SYKSYSSÄ
Se kun ei pukeudu kunnolla, ja sitten palelee.
KOULUSSA
Se, että siellä on niin vaikeaa sekä opettajilla, että oppilailla. Siis peruskoulussa lähinnä.
CD-LEVYISSÄ
Se, ettei muka ole varaa ostaa niitä, ja että niiden kotelot hajoavat, ja että niiden etukannen väkäset ajan myötä tuppaa rikkomaan kansivihkon.
LEMMIKISSÄSI
Ei minulla ole lemmikkiä. Tykkään eläimistä jos ne on jonkun toisen, joten tilanne on hyvä.
POLKUPYÖRISSÄ
Vesisade ja vastatuuli, painava reppu, sekä leveälahkeiset housut. Ja se, että tulee hiki.
HAMEISSA
Se, ettei kukaan enää käytä hametta.
HOUSUISSA
Se, että on vain kahdet housut, joita voi käyttää julkisesti.
KORKOKENGISSÄ
Ne on jotenkin niin "kovia" jalkineita olemukseltaan.
TENNAREISSA
Jos ne on liian pienet.
VANHUKSISSA
Kiukkuisuus joissakin yksilöissä.
PIKKULAPSISSA
Se, että kaikki pitää sanoa sataan kertaan.
MIEHISSÄ
Ylimääräinen testosteroni ja känniääliöys, usein yhdistettynä.
NAISISSA
Epäjohdonmukainen kieroilu.
IHMISISSÄ YLIPÄÄNSÄ
RÖYHKEYS!
SAIRAALOISSA
Ruoka.
SYNTYMÄPÄIVÄSSÄSI
Tuli ekana mieleen pettymys. Se on väistämätön, tapahtui mitä vain. Ja joulu on vielä pahempi. En tiedä mistä johtuu.
RADIOSSA
Mainokset, etenkin radiokanavan omat mainokset. Suomi-popin ja paikallisradioiden juontajat.
TELEVISIOSSA
Ettei siihen voi imeytyä osaksi jotain kivaa ohjelmaa.
HUONEESSASI
Se on aina sotkussa. Työhuoneeni.
HARMITTAAKO SINUA USEIN?
Ei oikeastaan. Masentaa ennemminkin.
HARMITTIKO SINUA TÄTÄ KYSELYÄ TEHDESSÄ?
Masensi. En olis muuten tällaiseen ryhtynytkään. Nyt harmittaa kun se jo loppui, vaikken päässyt edes vauhtiin vielä. Normaalisti vihaan pitkiä, tyhjänpäiväisiä ja itseään toistavia meemejä.
MIKÄ SINUA HARMITTAA
En tiedä. Kaikki?
TALVESSA
Lumen tilalla on loskapaskaa. Lumen sijaan sataa vettä. Valkoisten hankien sijaan on kuravelliä.
KEVÄÄSSÄ
Ei kai oikein mikään.
KESÄSSÄ
Että on kylmä ja sataa vettä. Tai niin läkähdyttävän kuuma, että hiki lentää sormenpään heilautuksestakin. Ja heinät sun muut siitepölyt.
SYKSYSSÄ
Se kun ei pukeudu kunnolla, ja sitten palelee.
KOULUSSA
Se, että siellä on niin vaikeaa sekä opettajilla, että oppilailla. Siis peruskoulussa lähinnä.
CD-LEVYISSÄ
Se, ettei muka ole varaa ostaa niitä, ja että niiden kotelot hajoavat, ja että niiden etukannen väkäset ajan myötä tuppaa rikkomaan kansivihkon.
LEMMIKISSÄSI
Ei minulla ole lemmikkiä. Tykkään eläimistä jos ne on jonkun toisen, joten tilanne on hyvä.
POLKUPYÖRISSÄ
Vesisade ja vastatuuli, painava reppu, sekä leveälahkeiset housut. Ja se, että tulee hiki.
HAMEISSA
Se, ettei kukaan enää käytä hametta.
HOUSUISSA
Se, että on vain kahdet housut, joita voi käyttää julkisesti.
KORKOKENGISSÄ
Ne on jotenkin niin "kovia" jalkineita olemukseltaan.
TENNAREISSA
Jos ne on liian pienet.
VANHUKSISSA
Kiukkuisuus joissakin yksilöissä.
PIKKULAPSISSA
Se, että kaikki pitää sanoa sataan kertaan.
MIEHISSÄ
Ylimääräinen testosteroni ja känniääliöys, usein yhdistettynä.
NAISISSA
Epäjohdonmukainen kieroilu.
IHMISISSÄ YLIPÄÄNSÄ
RÖYHKEYS!
SAIRAALOISSA
Ruoka.
SYNTYMÄPÄIVÄSSÄSI
Tuli ekana mieleen pettymys. Se on väistämätön, tapahtui mitä vain. Ja joulu on vielä pahempi. En tiedä mistä johtuu.
RADIOSSA
Mainokset, etenkin radiokanavan omat mainokset. Suomi-popin ja paikallisradioiden juontajat.
TELEVISIOSSA
Ettei siihen voi imeytyä osaksi jotain kivaa ohjelmaa.
HUONEESSASI
Se on aina sotkussa. Työhuoneeni.
HARMITTAAKO SINUA USEIN?
Ei oikeastaan. Masentaa ennemminkin.
HARMITTIKO SINUA TÄTÄ KYSELYÄ TEHDESSÄ?
Masensi. En olis muuten tällaiseen ryhtynytkään. Nyt harmittaa kun se jo loppui, vaikken päässyt edes vauhtiin vielä. Normaalisti vihaan pitkiä, tyhjänpäiväisiä ja itseään toistavia meemejä.
Elämän(t)yövuoro
Olen siirtynyt elämän yövuoroon. Herään myöhään, ja menen vielä myöhempään nukkumaan. Vuorokausirytmini on kuin milläkin rock-staralla. Remu Jones, nörtti ja sohvaperuna, hauska tutustua!
Aamut on vaikeita. Kaikki tuntuu turhalta ja vastenmieliseltä. Riippumatta siitä, mihin aikaan herää. Aamupala, kaupasta eväät, toimistolle, kone auki, kahvi tippumaan, postit, sähköpostit, sekalaista asiakaspalvelua puhelimen ja sähköpostin välityksellä.
Sitten parin kolmen kahvikupin ja suklaalevyn jälkeen, noin yhden aikoihin iltapäivällä alkaa elämä voittaa. Hyvänä päivänä saattaa jopa innokkuus vallata mielen. Tätä hyvää vaihetta jatkuu tuonne noin kuuden kinkamille. Sitten tulee notkahdusvaihe. Seuraava nousu tulee tuossa kello kymmenen aikoihin illalla. Hyvä vaihe numero kaksi. Energinen, virkeä ja motivoitunut elämänvaihe, jota jatkuu noin yhteen tai kahteen yöllä. Sitten voi vielä tunnin tai pari vitkutella ja tappaa aikaa ennen pakollista nukkumaanmenoa.
Tämä on säännöllinen elämänrytmini. Aamupalalla syön jogurttia ja mysliä. Lounaalla leipää ja täysmehua, välipalaksi vähän lisää leipää ja mehua. Päivälliseksi silloin tällöin jotain ihan ruokaakin. Iltapalaksi jotain leipää ja herkkuja, mitä nyt sattuu löytymään. Siinä sivussa päivän aikana kolme mukillista kahvia, ja herkkuja.
Liikuntapäivät on kaksi kertaa viikossa puolitoista tuntia, kun käyn pelaamassa lentopalloa. Muun ajan lähinnä istun tai makaan.
Tässäkin on jo niin paljon mistä parantaa. Olen pyristellyt sillä seurauksella, että olen saanut lisäksi kyvyttömyyden tunnetta, kun en saa asioitani muutetuksi. Olenkin väsynyt pyristelemään, ja alkanut ottaa päivän kerrallaan niin kuin se tulee. Lopputuloshan on kuitenkin sama, mutta näin säästyy epäonnistumisen tuskalta. En ole ihan välinpitämättömäksi ryhtynyt, mutten stressaakaan.
Toisaalta tuntuu, että arkipäivän askareet alkavat päästä voitolle ahdistuksesta. Aika alkaa kulua normaaleissa hommissa. Näin esimerkiksi bloggailu on jäänyt ajan puutteessa vähemmälle. Toisesta syrjästä kuitenkin tuntuu, että kaikenlaisen puuhastelun tavoitteena on vain peittää alleen hupenevaa motivaatiota ja murenevaa toivoa.
Tämä suonsilmäke on imaissut minut sisuksiinsa, ja minä olen väsynyt kamppailemaan sitä vastaan. Ponnistelut eivät näytä tuottavan ainakaan mitään pitkävaikutteista tulosta, joten yhtä hyvin voi sitten kai vain elellä siinä omassa suonsilmässään, ja katsoa mitä tulee vastaan.
Aamut on vaikeita. Kaikki tuntuu turhalta ja vastenmieliseltä. Riippumatta siitä, mihin aikaan herää. Aamupala, kaupasta eväät, toimistolle, kone auki, kahvi tippumaan, postit, sähköpostit, sekalaista asiakaspalvelua puhelimen ja sähköpostin välityksellä.
Sitten parin kolmen kahvikupin ja suklaalevyn jälkeen, noin yhden aikoihin iltapäivällä alkaa elämä voittaa. Hyvänä päivänä saattaa jopa innokkuus vallata mielen. Tätä hyvää vaihetta jatkuu tuonne noin kuuden kinkamille. Sitten tulee notkahdusvaihe. Seuraava nousu tulee tuossa kello kymmenen aikoihin illalla. Hyvä vaihe numero kaksi. Energinen, virkeä ja motivoitunut elämänvaihe, jota jatkuu noin yhteen tai kahteen yöllä. Sitten voi vielä tunnin tai pari vitkutella ja tappaa aikaa ennen pakollista nukkumaanmenoa.
Tämä on säännöllinen elämänrytmini. Aamupalalla syön jogurttia ja mysliä. Lounaalla leipää ja täysmehua, välipalaksi vähän lisää leipää ja mehua. Päivälliseksi silloin tällöin jotain ihan ruokaakin. Iltapalaksi jotain leipää ja herkkuja, mitä nyt sattuu löytymään. Siinä sivussa päivän aikana kolme mukillista kahvia, ja herkkuja.
Liikuntapäivät on kaksi kertaa viikossa puolitoista tuntia, kun käyn pelaamassa lentopalloa. Muun ajan lähinnä istun tai makaan.
Tässäkin on jo niin paljon mistä parantaa. Olen pyristellyt sillä seurauksella, että olen saanut lisäksi kyvyttömyyden tunnetta, kun en saa asioitani muutetuksi. Olenkin väsynyt pyristelemään, ja alkanut ottaa päivän kerrallaan niin kuin se tulee. Lopputuloshan on kuitenkin sama, mutta näin säästyy epäonnistumisen tuskalta. En ole ihan välinpitämättömäksi ryhtynyt, mutten stressaakaan.
Toisaalta tuntuu, että arkipäivän askareet alkavat päästä voitolle ahdistuksesta. Aika alkaa kulua normaaleissa hommissa. Näin esimerkiksi bloggailu on jäänyt ajan puutteessa vähemmälle. Toisesta syrjästä kuitenkin tuntuu, että kaikenlaisen puuhastelun tavoitteena on vain peittää alleen hupenevaa motivaatiota ja murenevaa toivoa.
Tämä suonsilmäke on imaissut minut sisuksiinsa, ja minä olen väsynyt kamppailemaan sitä vastaan. Ponnistelut eivät näytä tuottavan ainakaan mitään pitkävaikutteista tulosta, joten yhtä hyvin voi sitten kai vain elellä siinä omassa suonsilmässään, ja katsoa mitä tulee vastaan.
torstai 11. lokakuuta 2007
Päivitellen
Kello on 02:30. Ympärilläni on kolme tietokonetta, kaikki täydessä työntouhussa. Perheeseemme muutti toinen HP:n TopLappi, kun vaimo sai järjestöhommiin oman kannettavan. Minä sain kunnian laittaa sen käyttökuntoon, ja tässä sitä yhä istutaan hakemassa päivityksiä, ja ihmettelemässä tuota Vistaa.
En löytänyt kokoonpanosta esiasennettua virusturvaa, vaikka siinä kuulemma piti sellainen olla. Piti sitten hakea F-Securelta 30 päivän kokeilulisenssi, että saa haettua koneeseen päivitykset. Mutta mitenkäs haet tuommoisen asennuspaketin koneeseen, jossa ei ole virusturvaa lainkaan? Onneksi oli tässä tällainen täydessä vedossa oleva kappale vieressä, niin saatoin sillä imutella ja siirtää sitten tikulla toiselle koneelle. Ja nyt se vaan päivittää niin pirusti kaikkea, ja tällä meidän suhteellisen hitaalla kaistalla se kestää. Ja kestää...
Lisäksi toin toimistolta yhden koneen raadon, jossa on Microsoftit sisällä, mutta oli siellä vähän tökkinyt. Korvasin sillä toisen koneenraadon, jossa pyöri Ubuntu, ja joka myös vähän tökki. Kun avasin koneet, niin selvisi syykin. Ubuntukoneessa oli vain 256 Mb 133 keskusmuistia. Mietin hetken kumpaan suuntaan muistia siirtäisin, mutta kallistuin sitten kuitenkin tuon Microsoftin puoleen, vaikka raudassa vähän hävisinkin. No, jos alkaa tökkiä, niin vaihdan sitten toisinpäin. Jos tuo kovalevyllä oleva Windows pelittäisi toisessa koneessa, niin vaihtaisin heti, mutta sitähän se paskiainen ei kaiketi tee...
No, myös tuohon piti hommata joku F-Securea kevyempi virustutka, joten ei kun metsästämään. Päädyin Avast!iin, joka löysikin pari haittaohjelmaa heti ensitarkistuksella (F-Securen jäljiltä siis). Ja nyt taistelen verkkoyhteyden kanssa, joka ei tykkää toimia. Ja kun sen saan toimimaan, niin päivitellään lisää...
Tänään tuli myös KELAsta kirje. Vaimo soitti ja kysyi avaako. No, siellä sanottiin, että minulle on päätetty korvata psykoterapia. Jippii! Pääsen siis lähiaikoina aloittamaan myös itseni päivittelemisen kerran viikossa. Vihdoinkin!
En löytänyt kokoonpanosta esiasennettua virusturvaa, vaikka siinä kuulemma piti sellainen olla. Piti sitten hakea F-Securelta 30 päivän kokeilulisenssi, että saa haettua koneeseen päivitykset. Mutta mitenkäs haet tuommoisen asennuspaketin koneeseen, jossa ei ole virusturvaa lainkaan? Onneksi oli tässä tällainen täydessä vedossa oleva kappale vieressä, niin saatoin sillä imutella ja siirtää sitten tikulla toiselle koneelle. Ja nyt se vaan päivittää niin pirusti kaikkea, ja tällä meidän suhteellisen hitaalla kaistalla se kestää. Ja kestää...
Lisäksi toin toimistolta yhden koneen raadon, jossa on Microsoftit sisällä, mutta oli siellä vähän tökkinyt. Korvasin sillä toisen koneenraadon, jossa pyöri Ubuntu, ja joka myös vähän tökki. Kun avasin koneet, niin selvisi syykin. Ubuntukoneessa oli vain 256 Mb 133 keskusmuistia. Mietin hetken kumpaan suuntaan muistia siirtäisin, mutta kallistuin sitten kuitenkin tuon Microsoftin puoleen, vaikka raudassa vähän hävisinkin. No, jos alkaa tökkiä, niin vaihdan sitten toisinpäin. Jos tuo kovalevyllä oleva Windows pelittäisi toisessa koneessa, niin vaihtaisin heti, mutta sitähän se paskiainen ei kaiketi tee...
No, myös tuohon piti hommata joku F-Securea kevyempi virustutka, joten ei kun metsästämään. Päädyin Avast!iin, joka löysikin pari haittaohjelmaa heti ensitarkistuksella (F-Securen jäljiltä siis). Ja nyt taistelen verkkoyhteyden kanssa, joka ei tykkää toimia. Ja kun sen saan toimimaan, niin päivitellään lisää...
Tänään tuli myös KELAsta kirje. Vaimo soitti ja kysyi avaako. No, siellä sanottiin, että minulle on päätetty korvata psykoterapia. Jippii! Pääsen siis lähiaikoina aloittamaan myös itseni päivittelemisen kerran viikossa. Vihdoinkin!
sunnuntai 7. lokakuuta 2007
20 vuotta
Löysin Tiinalta tällaisen meemin. Menneen ajan osasto, joka edustaa valtaosaa alkuperäisessä meemissä, on minulle vaikea. En ole koskaan ymmärtänyt, miten joku voi muistaa missä oli ja mitä teki vaikkapa uutena vuonna 2006. Mahdotonta. Mutta yritetään. Muokkasin meemiä sen verran, että kasvatin tuota tulevaisuusperspektiiviä, joka alkuperäisversiossa ylettyi vain ensivuoteen.
Kymmenen vuotta sitten, 1997:
1. Suoritin nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen perustutkintoa
2. Kesällä sai alkunsa esikoisemme
3. Olimme nykyisen vaimoni kanssa Ahvenanmaalla pyöräilemässä
Viisi vuotta sitten, 2002:
1. Perustin kahden kaverin kanssa osakeyhtiön
2. Opiskelin yhteisöpedagogiksi, ties miten monetta vuotta.
3. Olin aktiivisesti mukana paikallisessa katupartiointi systeemissä.
Kolme vuotta sitten, 2004:
1. Teimme pankille asuntovelkaa
2. Nautin mahdollisuudesta keskittyä vain yhteen asiaan opintojen päätyttyä vihdoin edellisvuonna.
3. Toinen poikamme täytti viisi vuotta
Vuosi sitten, 2006:
1. Loppuvuodesta aloin olla aika väsynyt
2. Sain hämmentävän paljon joululahjoja, melkein yhtä paljon kuin lapsena.
3. Ostimme muutaman kaverin kanssa pienen ja vanhan purjeveneen, kun saatiin halvalla.
Tähän asti tänä vuonna, 2007:
1. Tammikuussa tein elämäni tiukimman työkuukauden
2. Helmikuussa sisko yritti itsemurhaa
3. Maaliskuussa hakeuduin hoitoon, kun en enää jaksanut. Sittemmin olen yrittänyt toipua masennuksesta ja elää päivän ja joskus lyhyemmänkin hetken kerrallaan eteenpäin.
Eilen, lauantaina:
1. Lipsuin sovitusta lastenhoitovuorosta ja riitelin siitä vaimon kanssa
2. Laitoin "puutarhaa" talvikuntoon.
3. Juttelin äidin kanssa puhelimessa yli tunnin
Tänään, sunnuntaina:
1. Kävin töissä, eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa
2. Katsoin formuloiden koostetta
3. Teen vielä vähän etätöitä.
Huomenna, maanantai:
1. Lähden töihin toimistolle, missä odottaa aika iso läjä hommia.
2. Käyn pelaamassa lentopalloa
3. Luultavasti bloggaan tuonne 02:00 kinkamille, jos vanhat merkit paikkansa pitää.
Ensi vuonna, 2008:
1. Pystyn asettamaan elämälleni tavoitteita ja suuntaamaan kohti niitä.
2. Käyn terapiassa.
3. Olen onnistunut mahduttamaan elämääni sekä oman riittävän latautumisaikani, työn, että perheen.
Kolmen vuoden kuluttua, 2010:
1. Pääsääntöisesti nautin elämästäni.
2. "Elämän ruuhkavuodet" alkavat helpottaa.
3. Teen jotakin, millä on tarkoitus
Viiden vuoden kuluttua, 2012:
1. Asun omakotitalossa.
2. Pääsääntöisesti pystyn seurustelemaan ihmisten kanssa avoimesti, kokematta itseäni huonommaksi.
3. Minulla on muutamia hyviä ystäviä.
Kymmenen vuoden kuluttua, 2017:
1. Vanhemmat lapset alkavat pikkuhiljaa muuttaa pois kotoa
2. Luen paljon kirjoja
3. Menestyminen ei ole minulle tärkeää
Kymmenen vuotta sitten, 1997:
1. Suoritin nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen perustutkintoa
2. Kesällä sai alkunsa esikoisemme
3. Olimme nykyisen vaimoni kanssa Ahvenanmaalla pyöräilemässä
Viisi vuotta sitten, 2002:
1. Perustin kahden kaverin kanssa osakeyhtiön
2. Opiskelin yhteisöpedagogiksi, ties miten monetta vuotta.
3. Olin aktiivisesti mukana paikallisessa katupartiointi systeemissä.
Kolme vuotta sitten, 2004:
1. Teimme pankille asuntovelkaa
2. Nautin mahdollisuudesta keskittyä vain yhteen asiaan opintojen päätyttyä vihdoin edellisvuonna.
3. Toinen poikamme täytti viisi vuotta
Vuosi sitten, 2006:
1. Loppuvuodesta aloin olla aika väsynyt
2. Sain hämmentävän paljon joululahjoja, melkein yhtä paljon kuin lapsena.
3. Ostimme muutaman kaverin kanssa pienen ja vanhan purjeveneen, kun saatiin halvalla.
Tähän asti tänä vuonna, 2007:
1. Tammikuussa tein elämäni tiukimman työkuukauden
2. Helmikuussa sisko yritti itsemurhaa
3. Maaliskuussa hakeuduin hoitoon, kun en enää jaksanut. Sittemmin olen yrittänyt toipua masennuksesta ja elää päivän ja joskus lyhyemmänkin hetken kerrallaan eteenpäin.
Eilen, lauantaina:
1. Lipsuin sovitusta lastenhoitovuorosta ja riitelin siitä vaimon kanssa
2. Laitoin "puutarhaa" talvikuntoon.
3. Juttelin äidin kanssa puhelimessa yli tunnin
Tänään, sunnuntaina:
1. Kävin töissä, eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa
2. Katsoin formuloiden koostetta
3. Teen vielä vähän etätöitä.
Huomenna, maanantai:
1. Lähden töihin toimistolle, missä odottaa aika iso läjä hommia.
2. Käyn pelaamassa lentopalloa
3. Luultavasti bloggaan tuonne 02:00 kinkamille, jos vanhat merkit paikkansa pitää.
Ensi vuonna, 2008:
1. Pystyn asettamaan elämälleni tavoitteita ja suuntaamaan kohti niitä.
2. Käyn terapiassa.
3. Olen onnistunut mahduttamaan elämääni sekä oman riittävän latautumisaikani, työn, että perheen.
Kolmen vuoden kuluttua, 2010:
1. Pääsääntöisesti nautin elämästäni.
2. "Elämän ruuhkavuodet" alkavat helpottaa.
3. Teen jotakin, millä on tarkoitus
Viiden vuoden kuluttua, 2012:
1. Asun omakotitalossa.
2. Pääsääntöisesti pystyn seurustelemaan ihmisten kanssa avoimesti, kokematta itseäni huonommaksi.
3. Minulla on muutamia hyviä ystäviä.
Kymmenen vuoden kuluttua, 2017:
1. Vanhemmat lapset alkavat pikkuhiljaa muuttaa pois kotoa
2. Luen paljon kirjoja
3. Menestyminen ei ole minulle tärkeää
lauantai 6. lokakuuta 2007
Puolinainen puolimies
Luulin pitkään, että perhe-elämä on minulle ylipääsemätön haaste. Jotakin, mikä ei vain ole minua varten. Nykyään en enää olekaan niin varma onko asia näin.
Löysin vasta-argumentteja teorialleni ollessani kolmen kuukauden sairaslomalla. Kun en käynyt töissä, tuntui perhe-elämä etenkin parempina aikoina varsin siedettävältä, usein jopa mukavalta, tietenkin niissä rajoissa, mitä masennus antoi myöten.
Ajattelinkin jo löytäneeni jotakin uutta sisältäni. Jonkin uuden kyvyn olla olemassa toisia varten, kyvyn rakastaa, läheisyyden. Voihan olla, että masennus veti kohti perusasioita, tai ehkä vain kipu sai turvautumaan niihin kaikkein turvallisimpiin ihmisiin, kaikkien muiden ihmiskontaktien kuihtuessa pois. Saattoihan se olla siskon itsemurhayrityskin, joka laittoi ajattelemaan, millaiset eväät haluaa omille lapsilleen antaa. Ehkä nämä kaikki yhdessä, sama se. Pääasia oli, että kykenin olemaan osa perhettäni.
Ajatus totaalisesta muutoksesta kuitenkin haihtui töihin palatessa, sillä tilanteeseen tuli takapakkia. Vähitellen alkoi mielessä muhia uusi ajatus: ehkä en olekaan koskaan ollut kykenemätön perhe-elämään sinänsä. Ehkä minulla vain ollut siihen energiaa. Ehkä työnteko ja mahdollinen krooninen masentuneisuus vain oli vienyt niin paljon energiaa, ettei kotona enää ole ollut mitään annettavaa. Ehkä silloin vaatimus siitä, että pitäisi vielä ammentaa itsestään on saanut ahdistumaan lisää ja pakenemaan omiin oloihini.
Tätä tukisi ainakin se, että minä kyllä pidän lapsista, ja lasten kanssa leikkimisestä. Minä myös tiedän, että omat lapseni ovat minulle tärkeitä. Siksi onkin niin ahdistavaa, ettei saa annetuksi heille sitä, mitä he kaipaisivat eniten, eli läsnäoloa.
Koska vaimo edustaa myös lapsihässäkkää, joka pyörii lasten tarpeiden ympärillä, on häntäkin vaikea lähestyä. Henkinen läsnäolo nostaa mieleen vaatimuksen siitä, että pitäisi tehdä jotain enemmän ja paremmin, ja ahdistuksen siitä, ettei jostain syystä pysty niin tekemään.
Kaikkien näiden "järkevien" itsepuolustuspäätelmien takana kaihertaa armoton syyllisyys ja epävarmuus. Entä jos olenkin vain yksinkertaisesti piittaamaton, omahyväinen ja laiska, käytän hyväkseni vaimoni kiltteyttä, ja viis veisaan lasteni hyvinvoinnista?
Ja kaiken tämän taustalla kummittelevat niin tutut kysymykset:
Löysin vasta-argumentteja teorialleni ollessani kolmen kuukauden sairaslomalla. Kun en käynyt töissä, tuntui perhe-elämä etenkin parempina aikoina varsin siedettävältä, usein jopa mukavalta, tietenkin niissä rajoissa, mitä masennus antoi myöten.
Ajattelinkin jo löytäneeni jotakin uutta sisältäni. Jonkin uuden kyvyn olla olemassa toisia varten, kyvyn rakastaa, läheisyyden. Voihan olla, että masennus veti kohti perusasioita, tai ehkä vain kipu sai turvautumaan niihin kaikkein turvallisimpiin ihmisiin, kaikkien muiden ihmiskontaktien kuihtuessa pois. Saattoihan se olla siskon itsemurhayrityskin, joka laittoi ajattelemaan, millaiset eväät haluaa omille lapsilleen antaa. Ehkä nämä kaikki yhdessä, sama se. Pääasia oli, että kykenin olemaan osa perhettäni.
Ajatus totaalisesta muutoksesta kuitenkin haihtui töihin palatessa, sillä tilanteeseen tuli takapakkia. Vähitellen alkoi mielessä muhia uusi ajatus: ehkä en olekaan koskaan ollut kykenemätön perhe-elämään sinänsä. Ehkä minulla vain ollut siihen energiaa. Ehkä työnteko ja mahdollinen krooninen masentuneisuus vain oli vienyt niin paljon energiaa, ettei kotona enää ole ollut mitään annettavaa. Ehkä silloin vaatimus siitä, että pitäisi vielä ammentaa itsestään on saanut ahdistumaan lisää ja pakenemaan omiin oloihini.
Tätä tukisi ainakin se, että minä kyllä pidän lapsista, ja lasten kanssa leikkimisestä. Minä myös tiedän, että omat lapseni ovat minulle tärkeitä. Siksi onkin niin ahdistavaa, ettei saa annetuksi heille sitä, mitä he kaipaisivat eniten, eli läsnäoloa.
Koska vaimo edustaa myös lapsihässäkkää, joka pyörii lasten tarpeiden ympärillä, on häntäkin vaikea lähestyä. Henkinen läsnäolo nostaa mieleen vaatimuksen siitä, että pitäisi tehdä jotain enemmän ja paremmin, ja ahdistuksen siitä, ettei jostain syystä pysty niin tekemään.
Kaikkien näiden "järkevien" itsepuolustuspäätelmien takana kaihertaa armoton syyllisyys ja epävarmuus. Entä jos olenkin vain yksinkertaisesti piittaamaton, omahyväinen ja laiska, käytän hyväkseni vaimoni kiltteyttä, ja viis veisaan lasteni hyvinvoinnista?
Ja kaiken tämän taustalla kummittelevat niin tutut kysymykset:
- Onko olemassa absoluuttista pahuutta ilman järkevää selittävää syytä?
- Voiko legopalikoistaan rakentaa sellaisenkin tornin, jota niistä ei näyttäisi saavan, jos vain tarpeeksi yrittää?
torstai 4. lokakuuta 2007
Onni syö aikaa
Lehti leijaa,
jälleen,
kevyesti.
Aurinko laski,
nousi,
ikuisesti.
Pimeys uinuu,
pitkään
kaamos kesti.
Kuulas ilma,
onnen
manifesti.
Kaamos kuule,
vielä
jatkuu pesti.
Tiedäthän,
oon irti
heppoisesti.
jälleen,
kevyesti.
Aurinko laski,
nousi,
ikuisesti.
Pimeys uinuu,
pitkään
kaamos kesti.
Kuulas ilma,
onnen
manifesti.
Kaamos kuule,
vielä
jatkuu pesti.
Tiedäthän,
oon irti
heppoisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
