Viimeiset viikot olen elänyt kuin partaveitsen terällä. Horjahdus epätoivosta innostukseen ja takaisin tuntuu olevan hyvinkin pienen henkäyksen varassa. Enimmäkseen on sääkartalla jäätävää pohjoistuulta, joka saa sielun värisemään vilusta, kunnes se on jokseenkin turta. Hetkittäin kuitenkin tuulen suunta muuttuu, ja lämmin henkäys räväyttää oitis kylmän pohjolan täyteen kukkaloistoon.
Harmikseni olen tässä päätynyt tuuliviirin osaan, tehtävänäni vain kieppua ees sun taas tuulen mukana, vailla mahdollisuuksia vaikuttaa suuntaan, jota tähyän. Onpa vielä talon isäntä rasvannut laakerit, jotta viiri on herkkä kääntymään.
Lueskellut olen viime aikoina parikin kirjaa. Dexterin kakkososan, ja sitten jonkun lentokoneonnettomuusihmissyöntikerhokirjan. Huomaan tulleeni kylmäksi, ja kaukana on minusta se poika, joka jaksoi (vaikkakin nipin napin) kantaa harteillaan koko maailman murheita. En välitä enää. Kirjoissa ja elokuvissa aina poliisit ja jopa ensihoitajat yökkäilevät raakojen väkivallantekojen uhreja. En tiedä tuntuisiko sitten pahalta, jos oikeasti tilanne tulisi eteen, mutta näin mielikuvituksen ja median voimin maailman pahuus ei enää jaksa koskettaa.
Älä toivo, älä unelmoi - älä luo mitään odotuksia. Älä, maalaa pilvilinnoja, jotka jo ennalta käsin ovat tuomittuja sortumaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tuo lentokoneonnettomuusihmissyöntikirja taisi olla nimeltään Elossa.
Minä vietin elämäni ainoat vegetaristiviikot tuon lukemisen jälkeen, enkä mielestäni ihan pienestä hätkähdä.
Ei ollut elossa. Olen senkin kyllä nähnyt elokuvana. En nyt tietty enää edes muista sen nimeä. Onnettomuudesta ei kyllä jäänyt ketään henkiin, ja ihmissyöjät oli ihan eri porukkaa... Pääosassa oli joku kuolemansyyntutkija tai jotain.
Lähetä kommentti