sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
All but not enough?
Minulla on perhe - hyvä vaimo ja mukavat lapset. Minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä.
Minun ei tarvitse kärsiä kivuista, eikä taistella elämäni puolesta. Voin kävellä, juosta ja hyppiä. Voin syödä, ennen kuin olen nälkäinen, juoda vaikken ole janoinen. Jos vain jaksan nostaa itseni sohvalta.
En kuule ohi kiitävien luotien vinkunaa, räjähdyksiä, haavoittuneiden ja läheisiään menettäneiden tuskaisia huutoja. En pelkää henkeni puolesta. Voin ajatella ja puhua vapaasti. Minulla on oikeuteni.
Minulla on kaksi autoa, asunto, vene ja velkaa pankissa. Minulla on työpaikka, jossa viihdyn. Minulla on aikaa tehdä asioita, joista pidän - harrastaa.
Miten ihmeessä tästä kaikesta voi olla niin vaikea nauttia? Miten on mahdollista olla tyytymätön? Voiko vika enää olla missään muussa kuin itsessäni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Niin... Eikös sitä monesti sanota, että masennus on sellainen elintasosairaus? Kun kaikki on niin helppoa (teoriassa ainakin), kertakäyttöistä eikä millään oikein ole mitään merkitystä, niin ihmiset alkavat kipuilla. Kaikkea on niin paljon, että mistään ei oikein saa enää kunnollista nautintoa.
Ja sekin, kun täällä on niin pimeätä ja kylmää suurimman osan ajasta, hyy...
Kiva, että joku vielä käy täällä lueskelemassa.
Masennus on siis eräänlainen allergia... =)
Hmm ehkä se johtuu tosiaan masennuksesta? Muuten en tiedä kiinnostaako, mutta itse pidin hyvin kiinnostavana Dalai Laman kirjoittamaa kirjaa onnellisuudesta... Pisti se kyllä ainakin minut ajattelemaan, voin suositella muillekin. Ei se raha ja materia yms tee kyllä ketään onnelliseksi. Vaikka ei se varmaan elämää haittaakaan.. ;>
Toivottavasti löydät ilon aiheita. Niitä voi löytyä aika pienistä asioista lopulta...
Joskus olen kadottaa itseni muiden muotoilemiin konditionaaleihin, imperatiiveihin ja kaikkeen siihen materiaan, jolla olen maailmaani rakentanut. Kun taas saan huomioni itseeni, tulee olo, että minun pitäisi ehkä sittenkin ajatella vähemmän itseäni ja keskittyä elämään. Ja sitten minä olen kadottaa elämäni muiden muotoilemiin konditionaaleihin, imperatiiveihin ja kaikkeen siihen materiaan.
Mutta toisaalta: minä en ole ollut koskaan masentunut, joten voi olla, etten tiedä mistä puhun.
Chi,
Täytyypäs lukaista. Eikä välttämättä rahan puutekaan tee onnettomaksi. Vaikka todennäköistähän se on... ;)
Alcinoe,
Imperatiivit ymmärrän, mutta millaisia ovat muiden muotoilemat konditionaalit? Kuulostaa kyllä jossain määrin tutulta. Masennuksen ja siis myös terapian aikana oli hyvä kosketus itseen. Sitten kuitenkin alkaa tuntea itsensä itsekkääksi.
Ne ovat sellaisia "jos tädillä olisi munat"-tyyppisiä usein muka-hyvää tarkoittavia lausahduksia, joiden jälkeen tuntee itsensä niitä munia vajaaksi, kunnes muistaa, etteivät ne sanat ehkä olleetkaan totuus.
Hmmm... No niinpä. Siinä kohtaa, kun alkaa etukäteen pelätä, ja lopulta myös lähes varmaksi päätellä, että sillä ja tällä olisi konditionaaleja esitettävänä, eikä ihan yhtään kykene asettumaan niitä vastaan, vaan murskaantuu jo näiden pelkkien oletustensa alle...
Lähetä kommentti