torstai 25. joulukuuta 2008
Ei sanomisen arvoista
Yhä sanat kadoksissa. Joulu masentaa. Se jotenkin aina kohdistaa kaiken huomion niihin piirteisiin, joita minun on vaikea itsestäni saada esiin. Joulun kimaltelevassa ja ruusunpunaisessa pitsivalossa näytän rujolta ja kylmältä.
Aiemmin postailin, etten oikeastaan odota elämältä mitään, ettei juuri mikään ole ponnistelemisen arvoista. Joulun tullen törmään siihen, ettei oikeastaan myöskään minkään antaminen ole ponnistelemisen arvoista. Se saa minut inhoamaan itseäni, mutten silti tee asialle mitään, minkä johdosta pidän itseäni yhä vähempiarvoisena. Näin antamisen aikaan se konkretisoituu, vaikka aina se on läsnä.
Sanat eivät ole hukassa. Ne eivät sisällä ratkaisuja. Ne eivät sisällä mitään sanomisen arvoista. Ne vain tarjoavat mahdollisuuden kehottaa ryhdistäytymään. Ne eivät tuota mitään positiivista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Jokainen päivä itsessään on lahja. Vaikka maailma on täynnä pahuutta ja julmuutta, niin aina on toivoa.
Otin tavoitteeksi (maailman potkiessa päähän) saada jokaisena elämäni päivänä joku hymyilemään. Antaa jollekin ympärilläni hetki hyvää oloa. Edes vaikka häviävän pieni hetki.
Katso silmistä silmiin ja anna hymyn nousta. Aina on toivoa.
En epäile, etteikö toivoa olisi - tai maailma edes olisi sellaisessa tilassa, että mitään erityistä toivoa tarvittaisiin.
En vain jaksa välittää. Olen kylmä kuin jääkarhun nenä. Toisaalta kaipaan lämpöä. Odotan lämmön tulevan taivaalta ilman, että itse tarvitsee tilkitä rakoja seinissä. Tiedän, ettei se vain mene niin, joten antaa sitten olla. Paitsi ehkä elokuvissa.
Lähetä kommentti